Tehtävänanto:
Pohdi vertaisuutta esimerkiksi näiden kysymysten valossa: Mitä vertaisuus tuo omaan ohjaamiseen? Onko vertaisuuden löytäminen ryhmän kanssa tavoiteltava asia ja tuoko se jotain erityistä ryhmään?
Vertaisuus omassa ohjaamisessa – Mitä vertaisuus tuo omaan ohjaamiseen?
Minulla on kokemusta miten eri tavoin masennus ja ahdistus voi ilmetä. Näitä esiintyy elämässäni nykyisinkin, mutta lievemmin ja olen oppinut ystävystymään näiden kahden asian kanssa. Koen, että pystyn tarjoamaan apua muille, jotka kamppailevat masennuksen ja ahdistuksen kanssa.
Haluaisin tuoda oman kokemukseni esille ryhmän kanssa ja olla esimerkkinä, että masennuksesta ja ahdistuksesta voi toipua erilaisten työkalujen avulla. Mitä asioita eri työkalut (musiikki, kirjallisuus jne) ovat antaneet minulle.
Koen, että ihminen, jolla on kokemusta asiasta voi kertoa asioista eri näkökulmasta kuin ihminen, joka on vain lukenut ja omakohtainen kokemus puuttuu. Toki sitä voi jonkin verran samaistua, mutta usein ihminen ymmärtää asian täysin vasta sitten, kun se itselle tapahtuu. Uskon, että oppilaani voisivat todella kokea, että he voivat toipua, koska heitä ohjaava ihminen on käynyt samaa läpi ja toipunut. He saattavat myös kokea turvallisuuden tunnetta ja luottaa ohjaajaan helpommin, joka on käynyt samaa läpi.
Onko vertaisuuden löytäminen ryhmän kanssa tavoiteltava asia, ja tuoko se jotain erityistä ryhmään?
Ohjatessa haluaisin painottaa, että masennus ei tee ihmisestä millään tapaa huonompaa. Ryhmä on olemassa sitä varten, että he saavat siitä voimaa ja voivat jakaa kokemuksia sekä tukeutua toisiinsa. Uskon, että kun ryhmässä on samanhenkisiä ihmisiä, joilla on samankaltaisia kokemuksia niin se varmasti lähentää ryhmää.
Haasteena minulle ohjaajana voi olla positiivisen ilmapiirin ylläpitäminen, koska joillain tunneilla saatetaan käydä läpi vaikeita aiheita/tunnetiloja ja olisi mukava, että tuntien jälkeen kaikille jäisi hyvä mieli ja voimaantunut olo. Vertaisuus ryhmän kanssa tässä tapauksessa on positiivinen asia, mutta toinen haaste on se ettei masennukseen ns. koukutu. Tarkoitus on kuitenkin toipua, monelle on kuitenkin tuttua ja turvallista jäädä masennuksen kouriin ja uhriutua jolloin elämä edelleen pyörii masennuksen ympärillä. Ohjaajana minun tulisi olla selvillä kuinka viedä tilannetta eteenpäin. Tilannetta toki helpottaa se, että on tieteellisesti todistettu, että liikunta, varsinkin tanssi ja musiikki piristävät mieltä, olen itsekin huomannut tämän.
Kun ryhmäläiset ovat saaneet voimaa tunneilta ja toipuneet, voivat he olla tukena edelleen toisilleen ja uusille kasvoille, joka saattaa helpottaa omaa ohjaajan roolia. Tanssiharrastusta ei suinkaan tarvitsisi lopettaa, kun kokee voivansa paremmin ja tunneillani saisi käydä, vaikkei olekaan masentunut. Vaikka toki ensisijaisesti tuntini ovat tarkoitettu ihmisille, jotka kärsivät tai ovat kärsineet masennuksesta.
Masennuksen ja ahdistuksen lisäksi haluaisin, että ryhmässäni olisi ihmisiä, jolla ei olisi välttämättä aikaisempaa tanssitaustaa lapsuudesta, tai ainakaan huomattavaa sellaista. Tällöin heillä olisi samat lähtökohdat eikä oppimisessa olisi samanlaista painetta. Fakta on, että ihmisellä saattaa tulla suurikin paine oppiessa uusia asioita.
Itse olen aloittanut tanssin vasta aikuisiällä, ylittänyt itseni monesti ja saavuttanut tanssin saralla paljon. Haluaisin olla esimerkki, että ikä ei ole este. Moni saattaa kokea, että olisi liian vanha tanssimaan tai että olisi pitänyt aloittaa jo lapsena ja ylläpitää taitoa. Tämän takia kynnys mennä tanssitunneille on saattanut olla suuri.
– @sagacereja –
Pohdin ohjaajan vertaisuutta kahden ääripään kautta, jotta voin hahmottaa oman ohjaamisen luonnetta. Toisessa päässä ohjaajan omat vertaiskokemukset ovat suorastaan edellytys vertaisryhmän ohjaajaksi ryhtymisessä. Toisessa päässä vertaisuuden taso voi olla varsin matala eikä ohjaajaa ja ryhmäläisiä yhdistä selkeästi sairaus, riippuvuus tai trauma. Vertaisuus liittyy ryhmän tavoitteisiin ja näkyy ohjaajan ohjata ihmisiä sekä kohdata harjoitteiden nostamia tuntoja.
Vertaisuus olennaisena osana ohjaajuutta
Vertaisuus tuo ohjaamiseen oman lisänsä varsinkin ongelmanratkaisuun painottuvissa ryhmissä. Ryhmäläisten on helpompi samaistua vetäjään, joka on kokenut samoja asioita. Samojen tai samankaltaisten asioiden kokeminen tuo varmasti ohjaajalle syvempää asiatietoa, ymmärrystä ja empatiaa muiden vastaavassa tilanteessa olevien kanssa. Omien kokemusten kautta on ehkä helpompi ymmärtää ryhmäläisten syviä pelkoja, erityiskysymyksiä ja esille nousevia tunteita. Myös intohimo ja palo asioiden selvittämiseen voi olla suurempi, jos ohjaajalla on omia intressejä esimerkiksi vakavasti sairaan lapsen hoitoon liittyvissä asioissa. Toisaalta liiallisessa intohimoisuudessa voi olla vaaransa, jos objektiivisuus kärsii.
Ohjaajan omasta selviytymistarinasta voi saada esimerkkejä ryhmäläisille. Omiin kokemuksiin voi kannustus- tai esimerkkimielessä viitata eri tilanteissa, mutta ohjaajan tarina ei saa dominoida. Ohjaajan täytyy käsitellä omat kokemuksensa ennen kuin että hän pystyy ohjaamaan muita ja kohtaamaan samankaltaiset kokemukset tilanteen vaatimalla rauhallisuudella.
Näkisin että oma vertaiskokemus on erityisen tärkeä, kun kyseessä on vakavat ongelmat, kuten mielenterveysongelmat, riippuvuudet, traumaattiset tapahtumat tai joko itseä tai läheisiä koskevat vakavat sairaudet. Näissä ryhmissä tarvitaan ehdottomasti myös ammattiosaamista ja tukea ryhmän vetäjälle, jotta ryhmän työskentely on turvallista ja tavoitteellista. Vetäjälle suunnattu tuki voi olla koulutusta, työnohjausta ja valmiita malleja ryhmien vetämiseen. En usko olevani oikea ihminen tällaisiin ryhmiin.
Löyhempi yhteys vetäjän ja ryhmän vertaisuuden välillä
Yhdessäolo- ja aktiviteettiryhmien jäseniä ja ohjaajaa voi yhdistää löyhempi sidos. Vaikka ryhmällä ei ole selkeää yhteistä nimittäjää, heitä ja ohjaajaa voi yhdistää halu työskennellä tai harrastaa tavoitteellisesti ja tasavertaisina jäseninä jonkun yhteisesti kiinnostavan asian parissa. Ohjaaja on ehkä itse saanut elämän vaikeissa tilanteissa apua vaikkapa luovista harjoituksista ja omasta kokemuksesta voi syntyä halu kannustaa muita samalle tielle. Ero tavallisiin harrastusryhmiin tulee eniten esille siinä, että vertaistukihenkisissä ryhmissä vaihdetaan ajatuksia ja jaetaan kokemuksia esimerkiksi harjoitusten jälkeen tai ryhmän lopuksi. Ryhmän luonne selviää toiminnan ja tavoitteiden kuvauksesta. Jos tavallisessa tanssiryhmässä luvataan opettaa tanssiaskelia, vertaistukityyppisessä ryhmässä painotus onkin vaikkapa kokeilla omia rajoja ja tutkailla tanssin kautta omia tunteita. Tiukkojen ohjeiden sijaan vetäjän kannattaa antaa tilaa myös ryhmäläisten vapaalle ilmaisulle. Lisäksi ohjaajan täytyy antaa ryhmäläisille palaute- ja jakamistuokioita, kuitenkaan sortumatta ”terapointiin”, johon hänellä ei ole valmiuksia.
Uskoisin että ammattitaitoinen, elämää nähnyt ja perusolemukseltaan empaattinen ryhmänohjaaja voi myös ilman varsinaista vertaisuutta luoda turvallisen tilan, jossa ryhmäläiset voivat käsitellä myös harjoitteiden tai työskentelyn mahdollisesti esiin nostamia tuntemuksia ja erityiskysymyksiä. Vertaistukiryhmään ei ole tarkoitus tulla vain viettämään aikaa vaan työskentelemään ja toimimaan. Siksi jakamishetkistä huolimatta ohjaaja vie työskentelyä eteenpäin tavoitteiden mukaisesti. Ryhmän tavoitteet voivat olla monenlaisia, esimerkiksi oppiminen, sosiaaliset kontaktit, ihmisten kohtaaminen, itsetuntemus tai tunteiden purkaminen. Itsetutkiskelua ja tunteita houkutellaan esiin luovuuteen tai itseilmaisuun liittyvillä harjoitteilla.
Uskoisin tämän mallin toimivan, kun vertaisryhmistä haetaan voimaantumista, yhteisöllisyyttä, ystävyyttä tai ylipäätään iloa ja virkistystä perusarjen ulkopuolelta. Vaikka ihmisellä ei olisi varsinaisia sairauksia tai traumoja, arki voi olla tylsää tai jopa lannistavaa. Silloin oman vertaisryhmän ”henkisen kodin” löytäminen voi auttaa jaksamaan ja antaa uusia voimavaroja. Omanlaisten ihmisten ja oman heimon löytyminen voi olla henkireikä ja pelastus tilanteessa, jossa lähiympäristö ei tue esimerkiksi luovuutta tai itsensä kehittämistä. Ryhmän kautta voi rakentua uusi identiteetti esimerkiksi luovuuteen ja kohtaamiseen kykenevänä ihmisenä. Ohjaaja ja ryhmä voivat toimia vertaistukiryhmänä ilman, että ryhmää nimitetään sellaiseksi.
Oma vertaisuuteni ohjaajana
Oma vertaisuuteni täytyy hakea tuon kevyemmän vertaisuuden kautta. Sisäinen motivaationi ryhmien ohjaamiseen nousee omista kokemuksistani. Olen ikionnellinen kun olen löytänyt osallisuuteen ja luovaan ilmaisuun liittyviä harrastuksia, joita taiteen ammattilaiset ovat vetäneet. Nämä harjoitukset ovat tuoneet iloa ja keveyttä elämään antamalla mahdollisuuden kokeilla itseilmaisua. Ne ovat myös auttaneet vapautumaan ja pääsemään yli luovuuteen liittyvästä arkuudesta ja peloista. Nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi tuleminen ovat auttaneet peilaamaan omaa identiteettiä. Tätä samaa tasavertaisuuden kokemusta ja matalan kynnyksen osallistumisen mahdollisuutta haluaisin välittää eteenpäin.
Toivon, että viestinä olisi muillekin uskaltaa päästää irti omista pään sisäisistä rajoituksista ja vain rohkeasti kokeilla erilaisia tapoja ilmaista itseään. Ei ole oikeaa ja väärää, on vain oma tapa uskaltaa, yrittää ja tehdä. Haluan oman tavisesimerkin voimin kannustaa ihmisiä kokeilemaan taiteentekemistä eri muodoissa. Kaikkea ei tarvitse ottaa niin vakavasti. Ei edes taidetta.
Toivon, että osallistujat löytäisivät ryhmästä jonkinlaisen henkisen kodin, henkisen heimon tai ainakin henkireiän arjen keskelle. Hyväksyvien kanssaihmisten ryhmässä voi tulla nähdyksi ja kuulluksi oman itsenään ilman vaatimuksia. Mielestäni yksi tärkeimmistä tehtävistäni ryhmänohjaajana on tasavertaisen, sallivan, kannustavan ja turvallisen ilmapiirin luominen, jotta osallistujat rentoutuisivat ja voisivat tutkailla harjoitusten avulla taitojaan ja peilata tuntojaan omassa tahdissaan. Tekeminen on silti tavoitteellista eikä ole tarkoitus jäädä vellomaan. Pienikin hengästystauko, kannustus ja ilon kokemus voivat tehdä ihmeitä raskaissa ja lannistavissa elämän tilanteissa. Ryhmä voi tarjota ihmisenkokoista vertaistukea olematta varsinaista terapiaa.
– LuontoSi –
Olen äiti, täytän tänä vuonna 50 vuotta. Minulla on vuonna 2006 diagnosoitu kaksisuuntainen mielialahäiriö, mikä selittää hyvin tuntemuksiani ja kokemuksiani elämän aikana.
Lukiossa minua kiinnosti reaaliaineista eniten psykologia, koska etsin selitystä ihmisen ongelmille, ehkä selitystä sillekin, millainen isäni oli ollut lapsuudessani. Lukio oli musiikkilukio eli taidelukio. Suurin osa lukiotovereistani lähti taidealalle. Isänikin oli ollut taiteellinen, mutta kun hän kuoli, löysimme hänen papereistaan lääkärin diagnoosi ja siinä luki ”maanis-depressiivinen”. Kyseinen sairaus kulkee siis suvussa, ainakin meillä.
Lukion jälkeen pääsin terveydenhuolto-oppilaitokseen opiskelemaan mielenterveyshoitajaksi, mutta en käynyt sitä koulutusta loppuun vaan olin hetken töissä Helsingissä Lönnrotinkadulla kaupan kassana ja minut otettiin kansanopistoon opiskelemaan näyttämötyönlinjalle. Olin aika lahjakas, mutta en päässyt teatterikorkeakouluun. Sen sijaan opiskelin yliopistossa filosofiaa ja opettajan pedagogiset opinnot sekä sivuaineena psykologiaa, sosiologiaa, teologiaa naistutkimusta. Uskontoakin saisin opettaa, jos olisin työkykyinen, mutta olen työkyvyttömyyseläkkeellä ja sen vuoksi kiinnostunut olemaan vertaisryhmäohjaaja.
Potilaspapereissani ei ole merkintää maniasta, muuten kuin mitä oli se, jonka sain, kun olin juuri synnyttänyt lapsen, jonka isä oli turvapaikanhakija ja jonka poliisi oli vienyt pois yhteisestä kodistamme, koska hänet olisi pitänyt toimittaa Afrikkaan. ”Hypomania on luova tila”, oli joku psykiatrian dosentti sanonut iltapäivälehden haastattelussa. Olen läpikäynyt monenlaisia asioita ja pysyn tasapainossa ja tunnistan muutokset omassa tilassani, voidakseni olla hyvä vertainen.
Ihmisillä on erilaisia elämänkokemuksia. On hyvä, jos ihmiset ryhmässä joskus voivat tuoda julki oman tarinansa. Tai hahmottavat elämäänsä tarinana. Lastentarhanopettajakoulutuksessa oli eräässä opintojaksossa tentittävänä Tony Dunderfeltin Elämänkaaripsykologiaa ja se käy tähän vertaisajatukseen. Taiteenaloista kirjoittaminen kiinnostaa minua tällä hetkellä eniten. Kirjoittamisesta jää jälki ja se on helppo jakaa silloinkin, jos ei pysty tai uskalla itse kertoa tuntemuksiaan. Kirjoitettu voi olla totta tai keksittyä, faktaa tai fiktiota.
Mielestäni paras ryhmä on sellainen, jossa ihmiset uskaltavat vapaasti sanoa omia kipeitä ajatuksiaan pelkäämättä tuomiota. Minulla on ainakin alustavat tiedot psykologiasta ja teologiasta, joiden uskon tuoneen syvyyttä ajattelumaailmaani. Minä en vähästä säikähdä. Minun ”vertaisuuteni” lähtee siitä, että minä hyväksyn ryhmäläisen ihmisenä enkä vaadi häneltä mitään muuta kuin sen vähän, mitä toivon, että ryhmän aikana tehdään. Ja kun on kyse luovista asioista, ei niitäkään tarvitse tehdä, jos tuntuu siltä.
Olen ollut mielenterveyshoitajaharjoittelijana psykiatrisessa sairaalassa muutaman kerran 1989-1990, mutta niinpä vain kävi, että päädyin itse sinne potilaaksi pari kertaa tähän mennessä. Päivi Rissasen väitöskirja omasta matkasta potilaana on todella mielenkiintoinen. Itse en lopettanut MTH-opintoja sen vuoksi, että olisin kyllästynyt niihin. Voidaan sanoa, että asettuminen hoitajaksi oli minulle vieras. Vertaisena olen samalla viivalla. Käyn säännöllisesti mielenterveysyhdistys Helmissä Pasilassa ja koen siellä jäsenten kanssa käymäni keskustelu mielekkäinä. Tahdonkin omaan ryhmääni samanlaisen ilmapiirin: mitään ei tuomita tai leimata oudoksi.
Taiteen teon ydintä ovat mielestäni ihmisten kokemukset. Mielenterveyskuntoutujien kokemukset voidaan usein stigmatisoida monilla eri tavoin huonoiksi ja pahoiksi, koska ne ovat outoja ei ei-toivottavia. Kun näille kokemuksille antaa ”taide”-kontekstin ne voi tuoda ihmisten näkyville niin, että ihmiset tajuavat mistä on kyse. Jälleen tässä: ihminen on keskiössä ei taide. Taiteella voi saada aikaan muutoksen. Minun vertaisryhmässäni taide merkitsee luovuutta ja luovuus merkitsee kykyä kestää erilaisuutta.
Vertaisena en tuomitse ihmisten kokemuksia vaan haluan antaa tilaa niiden aikaansaamille tunteilla ja tuntemuksille. En ole diagnosoimassa ketään. Olen aina viettänyt aikaa paljon kirjastossa ja nautin yliopistossa opiskelemisesta. Minulla on sisäinen tuntemus siitä, millä tavalla voin suunnitella sisältöä ryhmiin. Minulla on opettajan koulutus ja olen suunnitellut jotain myös draamakasvatuksen perusopinnoissa. Vertaisena olen valmis kohtaamaan ihmisen ja pidän siitä, että opin tuntemaan uusia ihmisiä.
Toivon, että voin antaa pienen osan itseäni ohjatessani ryhmää ja toisaalta myös saada persoonallisen kosketuksen toisiin ihmisiin.
– Päivätär –
Aiemmin en ole tutkaillut tietoisesti ohjaamista vertaisuuden näkökulmasta. Koen, että vertaisuuteen liittyvät arvot ovat kuitenkin olleet hiljaisesti ja kasvavasti läsnä kohtaamisissani ja ihmissuhteissani sekä arjessa että työssä. Mitä enemmän olen kohdannut elämässä haasteellisia tilanteita ja vaiheita, mennyt niiden läpi räpiköiden, lamaantuen tai rohkeasti kasvun energialla, sitä enemmän minussa on vahvistunut käsitys, että jokaisen ihmisyyttä tulee kunnioittaa. Sekä omaa että toisten. Ei voi tietää, millaisia asioita toinen on kokenut ja kokee tällä hetkellä. Voi kysyä, kuunnella, olla läsnä ja jakaa kokemuksia. Ihmiseltä ihmiselle. Tämän koen olevan myös omalla kohdallani vertaisuuden lähtökohta ohjaamisessa.
En ole ollut kaikille avoin vaikka omasta perhetaustastani ja historiastani, koska olen itse halunnut kokea vapautta nähdä itseni toisin, ilman tarinaa, joka ei välttämättä liity tähän hetkeen, ja jonka voi periaatteessa luoda uudelleen vähän eri näkökulmasta. Kuitenkin elämänhistoria on jatkuvasti läsnä tuoden mausteita ja haasteita. Kaikkea ei tarvitse selittää auki. On mielestäni hyvä tunnustella luottamusta itsessään, kuinka avoin haluan olla ja mikä tuntuu minusta hyvältä ja oikealta kullakin hetkellä. Ohjaajana on hyvä olla tietoinen omista rajoistaan ja kunnioittaa niitä. Sitä kautta kunnioitan myös ryhmään osallistujien rajoja ja tarpeita.
Minua liikuttivat ja hämmensivät artikkelit Sospedin Kulttuuripajoihin liittyen. Vertaisohjaajat kertoivat hyvin avoimesti omia tarinoitaan, ja ne koskettivat. Mietin samalla omaa elämänhistoriaani ja siihen liittyviä kipuja ja hankaluuksia sekä niiden paranemisia. Mietin, kuinka valmis olen itse jakamaan tarinaani, onko se tarpeellista ja edellyttääkö vertaisuuden toteutuminen sitä, että oma tarinani tulee kuuluviin. Vertaisuus voi toteutua monilla muillakin tavoin. Esimerkiksi toiminnan kautta voi tulla tilanteita, joissa voin vertaisena tuoda esiin mahdollisuuksia, miten haasteista voi päästä yli. Toki voin kertoa myös omista kokemuksistani elämässä. Vertaisena on tärkeää myös olla armollinen omien haasteidensa ja kipuilujensa suhteen. Asennoituminen itseen heijastuu myös siihen, miten toisiin suhtautuu. Ohjaajana koen tärkeäksi, ettei erityisyyttä alleviivata, mutta ymmärrys ja empatia ovat toiminnassa hiljaisena tietona, kuten Taiteen Sulattamon periaatteissa on ehdotettu. Hiljaista tietoa voin käyttää ohjaamisessa myös ryhmän tarpeiden tunnistamisessa ja kuuntelemisessa.
Ohjaajana haluan olla sensitiivinen ja kuulla, mitä ryhmäläisissä tapahtuu sikäli kun se on mahdollista. Toisaalta en halua erityisherkkänä kuitenkaan hukkua siihen, mitä kaikkea tilanteessa herää, vaan kannatella omalta osaltani ryhmää. Tässä auttaa varmaan se, että toiminta on huolellisesti suunniteltua, mutta joustavaa. Toiminnan sisällön ja toteuttamisen kautta on mahdollista luoda vastavuoroisuutta, jossa jokainen pääsee aktiivisesti osallistumaan sillä tavoin kuin haluaa. Mietin, miten ohjaajana edistän tasa-arvoisuuden toteutumista ryhmissä? Vertaisuuden näkökulmasta on hyvä luoda kaikille tilaa osallistua. Olipa kysessä vertaisryhmä tai mikä tahansa muu ryhmä, on tasa-arvoisuuden toteutuminen mielestäni tärkeää.
Onko vertaisuuden löytäminen ryhmän kanssa tavoiteltava asia? Vaikka ei kyseessä olisi varsinaisesti vertaisryhmä, on vertaisuuden löytäminen ryhmän ja siinä viihtymisen kannalta rakentavaa. Vertaisuus tuo tasa-arvoa ja ihmisyyden eri ulottuvuuksia esiin, luo tilaa kasvaa siinä missä nyt on. Vertaisuus lähtökohtana rohkaisee ryhmäläisiä avoimuuteen ja toinen toistensa tukemiseen kun tulee haasteita. Myös ryhmän ohjaaja asettuu siinä kanssakulkijaksi, joka tekee mahdolliseksi ryhmän toiminnan.
Moni on vertaisryhmän kautta löytänyt mielekästä ja vahvistavaa tekemistä, yhteyttä itseen ja toisiin ja voimaantunut yhteisössä toimimisen kautta. Olen itsekin osallistunut vertaisryhmiin, mutta ne ovat olleet keskusteluun keskittyviä, vähemmän toiminnallisia ryhmiä. Olen innoissani tästä fokuksesta, että osallisuus toteutuu aktiivisen toiminnan kautta, soveltavan taiteen keinoin. Näen tässä sekä ryhmäläisille että ohjaajalle valtaavasti mahdollisuuksia saada luovaa potentiaalia käyttöön ja sitä kautta löytää paljon hyvää ja rikastuttavaa elämään.
– TanssivaPuu –
Mitä vertaisuus tuo omaan ohjaamiseen?
Minulle vertaisuus on ollut vertaisryhmiin osallistumista, etsivää työtä, vertaisvuoroja terveysneuvontapisteillä, hankkeissa työskentelyä ja erilaisiin koulutuksiin osallistumista. Erilaisten ihmisten, elämäntilanteiden kohtaaminen ja ymmärryksen lisääntyminen on vertaisuudessa kaikkein antoisinta. Olen aina onnellinen, kun pystyn neuvomaan ihmisiä eteenpäin oman kokemustiedon kautta; kun pystyn jakamaan hiljaista tietoa sitä tarvitseville. Kohtaaminen on vertaisuudessa mielestäni kaikkein tärkeintä, koska kaikki meistä haluavat tulla nähdyksi ja kuulluksi.
Ryhmänohjaajan rooli tuo vertaisuuteen uuden näkökulman. Koska fokus on ryhmän toiminnassa ja tavoitteissa, ryhmänohjaajana vertainen ei voi yhtä aktiivisesti tuoda hiljaista tietoa esille kuin jos vertainen toimisi tukena yksittäiselle henkilölle. Vertainen voi kuitenkin upottaa hiljaista tietoa esimerkiksi harjoitteisiin tai laajemmin koko ryhmän toiminnan perustavoitteeksi. Tätä juuri vertaisuus tuo omaan lisää omaan ohjaamiseen. Vertaisuudesta voin ammentaa luovaa inspiraatiota ryhmään.
Jos vertainen on itse käynyt esimerkiksi terapiaa, hän voi soveltaa terapiassa oppimiaan tehtäviä ryhmän harjoitteiksi lisäämällä tehtäviin ripauksen omaa luovuutta. Vertainen voi rohkaista ryhmäläisiä ammentamaan omista kokemuksista inspiraatiota harjoituksiin, vertainen voi jakaa omia kokemuksiaan ryhmäläisten kannustamiseksi ja vertainen voi antaa samaistuttavampaa tukea kuin ammattilainen. Tätä taustaa vasten näen, että vertainen on ohjaajan roolissaan ennen kaikkea motivoija ja kanssatutkija enemmän kuin auktoriteettinen opettaja. Vertaisohjaaja motivoi kokemuksensa kautta, tutkii maailmaa omista lähtökohdistaan, joilla innostaa muutkin tutkimaan näkemyksiään ympäristöstään.
Voiko vertainen olla auktoriteetti? Kun auktoriteetti käsitetään esimerkiksi virkana, kuten lääkäri tai sosiaalityöntekijä, niin mielestäni vertainen ei ole tässä mielessä auktoriteetti. Vertaisen ei tarvitse esittää olevansa opettaja tai viranomainen, joka behavioristisesti jakelee käskyjä ylhäältä. Vertaisohjaaja on yksi ryhmäläisistä; samalla viivalla muiden kanssa. Ohjaajaksi hänet tekee halu olla ohjaamassa ryhmää ja vertaisena hän pystyy samaistumaan ryhmäläisiinsä paremmin kuin jos ohjaajana toimii selkeästi auktoriteetin omaava henkilö. Tämä juuri vertaisuudessa on erilaista. Ohjaajan ei tarvitse yrittää esittää auktoriteettia. Ryhmän kunnioitus vertaisohjaajaa kohtaan muodostuu mielestäni juuri siitä, että vertaisohjaaja on helpommin lähestyttävä.
Auktoriteetti voi mielestäni tarkoittaa myös sitä, että ohjaaja onnistuu omalla esiintymisellään, käytöksellään ja päätöksillään luomaan ryhmään luottamusta ja niin turvallisen ilmapiirin, että ryhmäläiset eivät halua ryhmään turhia konflikteja. Vaikka ohjaaja on vertainen, hänellä on vastuu ryhmän ylläpitämisestä. Ohjaajan on osattava pitää kuria
tarvittaessa, jotta ryhmän tehtävä toteutuu. Mitä paremmin ohjaaja osaa puuttua ryhmän ongelmatilanteisiin, sitä parempi auktoriteetti hänelle muodostuu. Näkisin, että auktoriteetin saavuttamiseksi vertaisen ei tarvitse esittää kenraalia. Riittää, että ohjaaja osaa puuttua ongelmatilanteisiin mahdollisimman rauhallisesti. Ryhmälle on aina hyvä luoda säännöt, jotka sinetöidään ryhmän kanssa yhteisesti ensimmäisellä tapaamiskerralla. Sääntöihin vetoaminen on myös eräänlaista kollektiivisen auktoriteetin käyttöä.
Vaikka vertaisuus tuo ohjaajalle paljon hyviä etuja, vertaisuus tuo myös joitakin hankalia piirteitä ohjaamiseen. Minä olen havainnut omassa toiminnassani kaksi merkittävää sudenkuoppaa. Ensimmäinen on ammattilaisen esittäminen. Vaikka harjoitteet perustuisivat terapiassa käytettyihin tehtäviin, tai vaikka harjoite olisi löytynyt teatterikorkeakoulun luentoprujuista tai oli jollekin harjoitteelle sitten löytynyt tieteellistä näyttöä harjoitteen toimivuudesta, se ei vielä tee vertaisesta psykologia, teatteriohjaajaa tai tutkijaa. Ammattilaisen harhaan ei mielestäni saa astua, koska siinä saattaa pahimmassa tapauksessa tehdä enemmän vahinkoa. Pyrin siihen, että autan ihmisiä juuri sen verran kuin osaan.
Toinen sudenkuoppa itselläni on liika neuvominen ja omaan tarinaani takertuminen. Vaikka vertaisryhmässä ryhmäläiset omaavat enemmän tai vähemmän samanlaisia kokemuksia jostain asiasta, jokainen on elänyt oman ainutlaatuisen elämän, josta ei voi etukäteen tietää mitään. Jakamalla liikaa omia vertaistarinoitaan, ohjaaja voi viedä turhaan kaikkien aikaa eikä ryhmän tavoite etene. Ainakin soveltavan taiteen ryhmänohjaustilanne ei ole varsinainen vertaistukitilanne. Jos ryhmäläisellä on selkeä tarve tulla kuulluksi, ohjaaja voi aina ehdottaa, että asiaan voidaan palata ryhmän jälkeen tai tauolla.
Se onko vertaisuuden löytäminen ryhmän kanssa tavoiteltava asia, riippuu aina ryhmästä ja sen tavoitteesta. Tämän kurssin osallistujat valmistuvat kaikki soveltavan taiteen vertaisryhmäohjaajiksi, joten jo tämän kuullessaan tulevilla ryhmäläisillämme on jo muodotunut tietynlainen kuva ryhmästä ja sen ohjaajasta. Joillekin saattaa olla tärkeää se, että ohjaaja on vertainen. Ohjaaja voi omalla käytöksellään myös vaikuttaa siihen, miten paljon vertaisuus on läsnä ryhmässä. Ohjaajan vertaisuus voi näkyä siinä, että myös ohjaaja osallistuu harjoituksiin. Vertaisuus voi myös olla näkyvämpää, jos jokin harjoite tai ryhmän perustehtävä sitä vaatii. Minusta vertaisuus tuo ryhmään oman erityispiirteensä. Minä olen ainakin itse kokenut, että ammattilaisen vetämässä ryhmässä ryhmäläisten ja ohjaajan välillä on aina läsnä pieni roolijaosta johtuva jännite, vaikka ohjaaja olisi miten pätevä ja mukava tahansa. Samanlaista jännitettä ei mielestäni ole vertaisohjaajan ja ryhmäläisten välillä ja tämä tuo vapautta omaan ohjaamiseeni.
– Outi –